Arvaatko mikä se voisikaan olla?
Nyt en puhu elämänmuutoksen tekemisestä vaan tilanteesta jossa jotain muutosta ollaan jaksettu noudattaa jo jonkin aikaa - 3 kuukautta, puoli vuotta jne - ja tilanne on jo sillä tavalla stabiloitunut että se kuuluu jo aika hyvin rutiineihin.
Yleensä viimeinen este on se kun tapahtuu elämää.
Moni tulee ravitsemusterapeutin tai life coachin tai PT:n luokse nousukiidossa: jotain tarttis tehdä! Seuraavat neljä kuukautta tykitetään tukka putkella. Paino putoaa, kunto kasvaa, hampparit vaihtuu parsakaaliin jne. Facebookiin postataan fiilistelykuvia ja voimaannuttavia sitaatteja. Elämä hymyilee, kunto kasvaa, itsevarmuus voimistuu.
Kunnes poikaystävä jättää. Äiti kuolee. Koira jää auton alle. Duunissa tulee yt-neuvottelut. Vanha polvivaiva viottelee.
On upeaa jos pystyy tekemään elintapamuutoksia. Muutosten todellinen pysyvyys todetaan kuitenkin vasta siinä vaiheessa kun elämä heittää kuraa naamaasi ja laittaa sut koetukselle. Ei ole temppu eikä mikään olla maailman paras ihminen kun kaikki menee hyvin. Mutta sitten kun istut paskan päivän jälkeen kotonasi ja tunnet että koko maailma hylkii sua eikä millään ole mitä väliä, minkä valinnan teet? Tsemppaatko, kiristätkö hammasta ja näet asiat pitkällä tähtäimellä? Vai korkkaatko jääkaapista bissen ja syöt ne loputkin herkut jotka kaapista löytyvät? Kerranhan täällä vaan eletään, diabetekseen ja verenpaineeseenkin on keksitty lääkitys. Voin ostaa isomman paidan niin kukaan ei näe vatsamakkaroitani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti